30-vuotinen kokemukseni vanhustyöstä on opettanut, miten tärkeää yhteistyö omaisten kanssa on. Se on tärkeää paitsi vanhuksen ja omaisten hyvinvoinnin, myös henkilökunnan jaksamisen kannalta. Yhteistyön viritteleminen on aikaa ja energiaa vievää, mutta onnistuessaan erittäin palkitsevaa. Yhteistyössä vanhukselle voidaan luoda hoitoympäristö, jossa kaikki ponnistelevat vanhuksen hyväksi ilman turhia, voimavaroja kuluttavia ja vältettävissä olevia ristiriitoja.

Rohkaisevin kokemukseni yhteistyöstä omaisten kanssa on 90-luvun alkupuolelta, mutta väittäisin sen vielä tänä päivänäkin kelpaavan malliksi moneen vanhustenhuollon organisaatioon. Kuvaamani yhteistyömalli luotiin Halikon sairaalan ”dementiaosastolla” 603 ja sitä sovellettiin yli vuosikymmenen ajan, kunnes organisaatiomuutokset johtivat osaston lakkauttamiseen.

Osastolla 603 lähdettiin siitä, että vanhuksen ja omaisten vuosikymmeniä kestänyt ihmissuhde on erityisen vaalimisen kohteena! Ryhdyttiin aktiiviseen omaistyöhön, joka tarkoitti sitä, että toimittiin ennakoivasti omaisia tukien. Ei jääty odottelemaan ongelmien syntyä, vaan ne pyrittiin ehkäisemään ennakolta.

Omaistyön malli kuvattiin mahdollisimman yksinkertaisesti:

Toimintakäytäntö perustui ajatukseen, että joutuessaan antamaan vanhuksensa laitokseen, vieraiden hoidettavaksi, omaiset saattavat pelätä menettävänsä vaikutusmahdollisuuden vanhuksen elämään. Osaston 603 aktiivisella omaistyöllä pyrittiin antamaan omaisille aito ja perusteltu kokemus vaikuttamismahdollisuuden säilyttämisestä.

Katsottiin, että vaikuttamismahdollisuus vanhuksen hoidon ja osaston toiminnan suhteen edellyttää,

• että omaisille annetaan mahdollisimman paljon tietoa ja heille taataan mahdollisuus esittää myös omia näkemyksiään,
• että osastolla tuetaan omaisen kykyä ja mahdollisuuksia tarkkailla ja arvioida vanhuksen saaman hoidon laatua, ja
• että omaisille annetaan mahdollisimman monipuoliset mahdollisuudet vanhuksen hoidon suunnitteluun ja toteutukseen, samoin kuin osaston kehittämiseen ja toimintaan.

Yhteistyö käytännössä

Omaisille tarjottiin perehdyttämisohjelma ja sen tueksi laadittiin perehdytyskansio. Tavoitteena oli heti hoitosuhteen alusta antaa omaisille mahdollisuus osallistua vanhuksen hoitoon ja osastoyhteisön toimintaan tasavertaisina yhteistyökumppaneina. Tarkoituksena oli myös antaa omaisille alustava kuva olosuhteista, joissa hoito tapahtuu ja hoidon sisällöstä. Perehdytyskansio palveli perehdytyksessä annetun tiedon tarkistamis- ja kertausmahdollisuutta. Omaisten ja henkilökunnan yhtenevä käsitys osaston arjesta edellytti omaisten perehdyttämistä, osallistumista ja kokemuksen kautta syntyvää mielikuvaa osaston toiminnasta ja omasta osuudesta siinä. Myös omaisia perehdyttävä hoitaja sai alustavan, omakohtaiseen kokemukseen perustuvan kuvan roolistaan omaisten yhteistyökumppanina. Perehdytyksen taustalla oli pyrkimys antaa omaisille kuva omista mahdollisuuksistaan, mutta jättää omaisten päätettäväksi se, mihin he haluavat osallistua.

Omaiset voivat osallistua hoitosuunnitelman tekoon antamalla tietoa vanhuksen elämästä, tottumuksista ja toiveista (mikäli vanhus ei itse pystynyt). Hoitosuunnitelmaa tehtäessä omaisilla oli mahdollisuus kysyä asioita, saada perusteluja suunnitelluille hoitolinjoille ja ilmaista mielipiteensä niistä. Omaiset nähtiin vanhuksen elämänkaaren asiantuntijoina siinä määrin kuin yleensä on mahdollista olettaa perehtyneisyyttä toisen ihmisen elämään.

Hoitojakson kuluessa omaisille pyrittiin takaamaan tiedonsaanti vanhuksen voinnista vierailujen yhteydessä annettavan omaisraportin avulla. Omaisille annettiin raportti vanhuksen voinnista samaan tapaan kuin vapaapäiviltä työhön palaavalle hoitajalle. Omaisten tiedonsaantia osaston ja vanhuksen kuulumisista pyrittiin lisäämään myös lähettämällä muutaman kerran vuodessa ns. omaiskirje kaikkien vanhusten omaisille, niillekin, jotka kävivät harvoin. Kirjeessä kerrottiin kaikille omaisille osaston yleiset kuulumiset ja lisättiin erikseen vanhuksen henkilökohtaiset kuulumiset hänen omaistensa kirjeisiin. Runsaalla tiedottamisella pyrittiin välttämään fraaseihin perustuva viestintä ja vuorovaikutus. Tiedottamisella uskottiin myös voitavan välttää väärinkäsityksiä tai perusteettomia epäilyjä asioiden salaamisesta.

Vanhukselle nimetty omahoitaja toimi omaisten yhdyshenkilönä ja tarvittaessa myös henkilökohtaisena ”tukihenkilönä”. Omaiset nähtiin, paitsi vanhuksen hoitoa tukevina yhteistyökumppaneina, myös mahdollisesti itse tukea tarvitsevina. Heidän hyvinvointinsa nähtiin itsetarkoituksena ja pyrittiin olemaan herkkiä havaitsemaan omaisten tuen tarve varsinkin hoidon alkuvaiheessa ja vanhuksen sairauden edetessä havaittavasti. Yksilöllinen lähestymistapa myös omaisiin oli tärkeä, koska heidän kokemistavoissaan ja tunteiden ilmaisussa saattoi olla suuriakin eroja.

Osastolla toimi omaistenryhmiä, jotka kokoontuivat noin kerran kuussa. Ryhmissä keskusteltiin alustusten pohjalta, suunniteltiin osaston toimintaa, virkistystilaisuuksia yms. Omaistenryhmissä tehdyistä suunnitelmista ja päätöksistä tehtiin muistio, jotta ryhmäläiset, jotka eivät olleet ehtineet mukaan, pysyisivät ajan tasalla. Omaistenryhmien tärkein tavoite oli kuitenkin toimia keskustelufoorumina, tukea antavana ryhmänä ja tunteiden purkupaikkana. Vaikka omahoitaja, kuten myös muu henkilöstö, olivat aina omaisten käytettävissä, todettiin omaisten muodostamalla ryhmällä ja heidän keskinäisellä vuorovaikutuksellaan olevan aivan erityistä merkitystä. Ryhmiin liittyminen oli täysin vapaaehtoista ja ryhmäläisillä oli mahdollisuus itse valita sitoutumisensa ja osallistumisensa aste. Ainoastaan ryhmän luottamuksellisuus oli kaikkia velvoittava asia.

Omaisille jaettiin kirjallista materiaalia vanhustyöstä, esimerkiksi hyviä artikkeleita ja osaston itsensä tuottamaa materiaalia. Omaisia osallistui henkilökunnalle järjestettävään koulutukseen, osastolla tehtyyn kehittämis- ja tutkimustoimintaan jne. Tavoitteena oli tukea omaisten kykyä arvioida vanhuksensa saaman hoidon laatua. Tärkeää oli myös se, että omaiset saamansa tiedon avulla voivat paremmin ymmärtää vanhusta, vanhuksen sairautta ja hoitoa sekä itseään ja tunteitaan. Omaisille pyrittiin antamaan kykyjä ja välineitä ylläpitää vuorovaikutussuhdetta vanhukseen hänen muistisairaudestaan huolimatta. Perimmäinen tavoite oli, että vuosikymmeniä jatkuneet ihmissuhteet eivät kariutuisi omaisen uskalluksen, tietojen tai taitojen puutteeseen.

Omaisilla oli mahdollisuus vierailla osastolla milloin halusivat. He voivat viipyä parhaaksi katsomansa ajan, soittaa milloin vain ja keskustella kenen kanssa halusivat. Tarkoituksena oli antaa omaisille mahdollisuus tarkkailla vanhuksen saaman hoidon laatua ja osaston toimintaa. Lisäksi tavoitteena oli raivata kaikki mahdolliset organisatoriset esteet vanhuksen ja omaisen väliseltä kanssakäymiseltä. Vain osallistumalla osaston arkeen ja juhlaan, omaiset voivat muodostaa kokemukseen perustuvan kokonaiskuvan osaston toiminnasta.

Omaisten antaman palautteen perusteella he saivat kokea olevansa tasaveroinen, kuulluksi tullut yhteistyökumppani henkilökunnalle. He kokivat myös olevansa edelleen merkittävä osa vanhuksen elämää.